Viime aikoina oon ollu tosi vähän yksin. Aina on jonkun nurkissa pyörimässä tai näkee kavereita. Oikeestaan oon aina ollu sellanen, joka tarttee paljon omaa aikaa. Monesti on pitänyt vaan päättää, että on yksin, jos haluaa selvitä ittensä kanssa.Kävelin taas kerran bussipysäkille. Siinä mun yli vyöry yksinäisyyden aalto. Tajusin, et oikeesti oon ihan tosi yksin. Vaikka ihmiset on ympärillä, kukaan ei voi olla mun syvimmissä kivuissa tai siinä syvimmässä avuttomuuden ja toivottomuuden tunteessa. Se oli aika hurjaa. Toisaalta tuntu hyvältä, että voi olla asioita, joita ei aina tartte jakaa.
Enkä sit oo kuiteskaan ihan yksin. Koska Isä on lähempänä mun sydäntä kun mä ite. Ja tietää ne jutut mitä mä en tiedä, kantaa ne murheet ja kivut joita en jaksa ite kantaa. Turvallista luulen (:
No comments:
Post a Comment