Se on hassua, että veden pintaan kuvastuva kuva riippuu veden väristä ja tuulesta ja siitä miten pimeetä tai valosaa on. Se pintaan heijastuva kuva on monesti aivan ihana, mutta aina ei ees tiedä miten kaunis sen heijastuman lähtökohta on. Lisäksi ei tarvita kun yksi pieni kivi keskelle heijastusta niin se jo katoaa hetkeksi.
Ja nyt tässä mietin, että oikeestaan mun elämä on just tota veden pintaa. Heijastelen aina väillä sitä Jumalan kuvaa, sitä millaseks se mut loi. Mut sit ei tarvita kun pieni iskun niin menee jo kaikki konseptit sekasin. Mutta parasta on että, se itse kuva pysyy, vaikka sen heijastus kuinka hajoais.
Oikeestaan ois ihanaa nähä ihmiset sellasina ku ne on, eikä vaa sotkeutuneita heijastumina... Et näkis ne niin ku niitten Suunnittelija on ne tarkottanu olemaan.
Ehkä meen taas kävelemään ja kattelemaan veteen heijastuvia kaisloja, pilviä ja koivuja. Kuuntelemaan tuulta ja olemaan vaan. Sillä paikalla, johon mut on tarkoitettu olemaan. Olemaan Jumalan kanssa, jakamaan Isän sydäntä, rakastamaan, koska Hän rakasti ensin.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
2 comments:
Mä mietin just tota "Koska Jeesus rakasti ensin" juttua kans :) Se on niin maailman vapauttavin juttu...
Olet suorittanut joitakin hyviä kohtia siellä. Tein haun teema ja todettu enemmistön henkilöillä on samaa mieltä kanssa blogiisi.
Post a Comment