Likaiset kädet

Mua on viime päivinä puhutellu eli suomeks mietityttäny ja itkettäny tää Jukka Leppilammen laulu. "Minä Luojalta kaksi kättä sain. Luoja kuiskasi: - Rakasta niillä. Otan kädet käyttöön, odota vain. En voiman suo salassa piillä. Mutta en oppinut rakastamaan, minun käteni taskuihin jäivät. Ne kuihtuivat hiljaa piilossaan. Ohi kulkivat vuodet ja päivät. En oppinut käsiä käyttämään ne olivat köpelöt, kovat. Niitä Luojalle lähdin näyttämään: - Katso, millaiset käteni ovat.- Mitä tahansa tahdon koskettaa, se musertuu kätteni alla. Minun käteni kylvää kuolemaa, ja rakastaa rikkomalla. On siis paras, kun käteni taskuun jää. Kädet huolella kätken ja peitän, niin ne eivät tuhoa enempää. Niiden päälle nyt multaa heitän. Näin Luojani silmissä kyyneleet, en jälkekään syytöksestä: - Anna minulle kädet likaiset. Minä tahdon ne hoitaa ja pestä.- Mitä tapahtui silloin, tiedä en. Tuulet alkoivat huminoida. Ne pyyhkivät lian ja katkerudeuden. Minun käteni alkoivat soida. Ja ne soittivat outoa sävelmää ensin arasti ja aivan salaa. Sitä säveltä voinut en hiljentää, kun se villinä valtasi alaa. Ja se levisi hurjalla voimalla minun tuttuihin käsiini näihin, jotka ilosta uhkoivat soimalla. Valo virtasi sormen päihin. Jumala, Sinulta käteni sain. Koko sieluni Sinua Kiittää. Minun käteni ovat kanava vain. Mitä tahdot, se tee, se riittää." Ehkä kaikkein pahimmalta tuntu ajatus siitä, että Jeesus itkee kun mä rikon toisia vastaan. Jeesus itkee niiten puolesta, joita mun kovuus ja itsekkyys satuttaa. Mut toisaalta Jeesus itkee sillonkin kun mä meen niitten tahrasten käsien kanssa Isän luo ja mulla ei oo enää mitään.

kivana oleminen?

En oo mikään kovin kiva. Sitä ei oo mitenkään ihana huomata. Oikeestaan se on aika hajottavaa välillä. Mun suu on liian suuri. En mä käytä mun sanoja rakastamaan tai puhumaan oikeuden ja totuuden puolesta. Mun kädet. Ei ne oppinu rakastamaan. Aina meen vaan ja likaan ne. Vaikka niin paljon haluisin, että ne vois tehä hyvää. Oon huono ihmissuhteissa. Kun mä haluisin niin paljon rakastaa. Niin vaan haluisin rakastaa ihmisiä mun ympärillä. Halusin nähä ne Jumalan silmin. Haluisin oikeesti tuntea ihmiset mun elämässä. Mul on ollu viime päivinä kauhee tarve todistella ihmisille, et en mä oikeesti oo kiva. Se on ihan hullua, kai ne sen huomaa muutenki. Mutta. On asia, jonka oon päättänyt. En oo valmis luovuttamaan. Kyl Jumala ihan tarkalleen mut tietää antaessaa ne ihmiset mun elämään. Isä nin tarkkaan tietää lapsensa ja kaiken rakkaudettomuuden. Tässä mä oon, Isä. En mä oikeestaan oo mitää. Oisitko Sä mussa?

pieniä iloja...

...törmätä ihanaan puolituttuun odottaessa hammaslääkäriä, saada yökylään mitä ihanin vieras, kävellä pimenevässä illassa lumihiutaleiden putoillen harvakseltaan, kunnella Jason Uptonia ja unelmoida, tupsahtaa ystävän luo välipalalle, hymyillä junassa vieraalle ja saada takaisin hymy, päiväunet, salmiakki, minttujäätelö, lentoliput...

Eikä kaikkien ilojen tartte olla niin pieniä. Oikeestaan niin monia asia saa mut iloitsemaan niin paljon (:
Mut vaan Jeesus saa mun sisällä kuplimaan, hih.

Veden pinta

Se on hassua, että veden pintaan kuvastuva kuva riippuu veden väristä ja tuulesta ja siitä miten pimeetä tai valosaa on. Se pintaan heijastuva kuva on monesti aivan ihana, mutta aina ei ees tiedä miten kaunis sen heijastuman lähtökohta on. Lisäksi ei tarvita kun yksi pieni kivi keskelle heijastusta niin se jo katoaa hetkeksi.

Ja nyt tässä mietin, että oikeestaan mun elämä on just tota veden pintaa. Heijastelen aina väillä sitä Jumalan kuvaa, sitä millaseks se mut loi. Mut sit ei tarvita kun pieni iskun niin menee jo kaikki konseptit sekasin. Mutta parasta on että, se itse kuva pysyy, vaikka sen heijastus kuinka hajoais.

Oikeestaan ois ihanaa nähä ihmiset sellasina ku ne on, eikä vaa sotkeutuneita heijastumina... Et näkis ne niin ku niitten Suunnittelija on ne tarkottanu olemaan.

Ehkä meen taas kävelemään ja kattelemaan veteen heijastuvia kaisloja, pilviä ja koivuja. Kuuntelemaan tuulta ja olemaan vaan. Sillä paikalla, johon mut on tarkoitettu olemaan. Olemaan Jumalan kanssa, jakamaan Isän sydäntä, rakastamaan, koska Hän rakasti ensin.

Kolmantena päivänä vuotta 2007...

...ei oo vieläkään kunnon talvi. Pimeä tulee aikaisin. Päivällä taivaalla on sellasta valkosta harsoa. Sen alla ihan vaaleensinistä. Puut on sellasia mustia ja pensaiden oksat välillä vihertaviä tai punertavia. Ihanaa.

Ihanaa, että mun Isä Kaikkivaltias, kaikkien Sotajoukkojen Päällikkö, on kiinnostunu siitä, että sen lasten ympärillä on kaunista. Ihanaa on, että Isän sydän on niin tulvillaan rakkautta. Ja, että Isä haluaa jakaa sydäntään lapsilleen.

Kolmantena päivänä tätä uutta vuotta unelmoin uudesta ja tulevasta. Siitä, ettei menneitä enää muistella. Jumala lupaa antaa uuden sydämen ja sisimpään uuden hengen (: